Johdanto
Vihreä verouudistus on nimike verotaakan siirtämisestä työnteon verotuksesta luonnonvarojen ja saastuttamisen verotukseen. Verouudistuksen itsestään selvänä tavoitteena on ympäristön suojelu mutta se on myös paras mahdollisuus yhdistää hyvinvointivaltio ja täystyöllisyys.
Vihreä verouudistus luo uusia työpaikkoja - työpaikkoja, joita ei voi siirtää Kiinaan ja jotka tarjoavat työtä myös Suomen 120 000 pitkäaikaistyöttömälle ja työttömälle nuorelle. Vihreä verouudistus luo työpaikkoja työvoimavaltaisille aloille, olivat ne sitten teollisuutta, palvelua tai alkutuotantoa.
Jotkin tahot tuhahtavat suunnitelmille parantaa työllisyyttä muuttamalla työmarkkinoiden rakennetta. Nämä tahot uskovat, että vain teollisuus voi tuottaa vaurautta. Yleinen sanonta on, että emme voi tulla toimeen toistemme paitoja pesemällä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on osoittaa tuollaiset puheet vääriksi. Ne ovat ennakkoluuloja, joilla ei ole kansantaloustieteellistä perustaa.
Teollisuus, palvelut ja alkutuotanto
Jokainen oppii peruskoulussa, että taloudellinen tuotanto jaetaan teollisuuteen, palveluihin ja alkutuotantoon. Peruskoulu opettaa myös, että yhteiskunnat ovat kehittyneet maatalousvaltaisista (alkutuotanto) teollisuusyhteiskunnan kautta palveluyhteiskuntaan. Mitä peruskoulu ei kertonut, on että jako teollisuuteen ja palveluihin on paitsi keinotekoinen myös vaikea.
Miksi Metsolla työskentelevä kirjanpitäjä lasketaan teollisuussektoriin, mutta oman yrityksensä perustaessaan hänestä tulee osa palvelusektoria? Miksi kaivoksilla työskentelevä siivooja on alkutuotantoa, mutta Metsolla teollisuutta? Miksi Nokian muotoilija on teollisuustyötekijä mutta omassa galleriassa taiteilija eli palveluammatissa?
Tilastot Suomen taloudesta osoittavat, että painopiste on siirtynyt teollisuudesta palveluihin. Lisäksi tilastoilta piilossa on tapahtunut paljon muutosta. Teollisuudessa perinteinen duunarityö on jo vähentynyt tai siirtynyt muualle (Kiina-ilmiö ei siis ole mitään uutta). Perinteisen teollisuustyön tilalle on tullut erilaista tietotyötä kuten markkinointia ja logistiikkaa. Hyvin tyypillistä on, että teollisuusyritykset puhuvat itsestään palveluyritysten kielellä ("Connecting people") ja organisoivat toimintansa asiakkaidensa tarpeiden mukaan.
Talouden jakaminen teollisuuteen, palveluihin ja alkutuotantoon on ennemminkin teknokraattista kuin talouteen perustuvaa. Jako kertoo eniten siitä, miten palveluita tuotetaan. Taloudellinen lähestymistapa kertoo siitä, miten ja miksi raha siirtyy. Tässä mielessä moni teollisuusyritys on kuin palveluyritys: ne tuottavat ihmisten ostettavaksi helppoutta, mukavuutta tai muuta ylellisyyttä.
Välttämättömyydestä ylellisyyteen
Teollisuus nähdään usein vaurautta tuottavana talouden sektorina, jonka tuottamalla vauraudella palvelusektori pyörii. Ajatus on materialistinen mutta totuudenmukainen entisaikojen keskiluokalle, jolle vauraus oli riittävästi ruokaa ja katto, joka ei vuoda. Tuotanto ei kuitenkaan ole vaurautta. Vaurautta on se, että tuote tyydyttää tarpeen.
Tarvehierarkia ei ole jokaiselle ihmiselle samanlainen eikä se ole muuttumaton. Tarvehierarkian pohja muodostuu välttämättömyyksistä ja on hyvin yhteinen: ruokaa, juomaa, lämpöä, suojaa. Primitiivisessäkin yhteiskunnassa näiden ympärille olisi muodostunut pientä teollisuutta työkalujen valmistamiseksi. Mutta miksi ei palvelualoja?
Palvelualojen kehittymisen esteenä oli työn tehottomuus. Lähes koko työvoima tarvittiin välttämättömyyksien tuottamiseen ja vain pieni osa välttämättömyydestä oli palvelualoja, joihin myös hallinto lukeutuu. Taloudellisen yhteiskunnan alusta lähtien vauraus on lisääntynyt tehokkuuden kautta. Entistä vähemmän ihmisiä on tarvittu välttämättömyyksien tuottamiseen, kun maanviljelys, teollisuus, kuljetus ja muut vastaavat alat ovat tulleet tehokkaammiksi.
Tehokkuus ei luonut työttömyyttä menneinä aikoina eikä se luo työttömyyttä nykyäänkään. (Väite on toki arka aikana, jolloin teollisuuden tuotanto lisääntyy ja työpaikat vähenevät, mutta toivottavasti jaksat rauhassa lukea eteenpäin.) Maanviljelyn tehostuminen "vapautti" ihmisiä uusiin tehtäviin. Ne, joilla oli ylenmäärin ruokaa, saattoivat palkata työttömän työvoiman tekemään jotain muuta - mukavuuksia, ylellisyyksiä. Tehostumisesta oli todellakin hyötyä rikkaille, mutta siitä ei myöskään ollut haittaa uusiin työpaikkoihin siirtyneille1.
Vauraus on siis ihmisten halujen tyydyttymistä ja sen edellytyksenä on tehokkaasti tyydytetyt perustarpeet. Perustarpeiden määritteleminen on ilman muuta hankalaa, mutta kiistämättä nykyisestä työvoimasta tarvitaan vain murto-osa tyydyttämään tarpeet, joista esi-isämme tuskin osasivat haaveillakaan. Loput tuottavat ylellisyyttä, ja erilaiset tuotteet, niin välttämättömät kuin tarpeettomat ja materiaaliset kuin immateriaaliset, vaihtavat omistajaa markkinoilla.
Uusi paita vai parsittu paita?
Perustarpeiden yläpuolella tarvehierarkiassa on ylellisyyksiä, joiden arvo riippuu arvottajan mielipiteistä, elämänkatsomuksesta, tiedoista, kulttuurista, mainostajista, naapureista ja myös yhteiskunnan rakenteista. Loppujen lopuksi on aivan sama ovatko ylellisyystuotteet alkutuotantoa, teollisuutta tai palvelua kunhan ne mahdollisimman hyvin vastaavat omistajansa haluja.
Suurin osa rikkaiden maiden taloudesta on ylellisyyksien tuottamista ja ostamista. Tältä osin eri maiden talouden rakenteissa on suuria eroja. Suomesta puuttuu palvelualoilta työpaikkaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Eroja voi selittää kulttuurisilla tekijöillä (ovatko suomalaiset tee-se-itse -kansaa?) mutta eniten merkitystä on valtion ohjaavilla päätöksillä, jotka estävät palvelualojen kehittymistä.
Kun ihmisillä on ylimääräistä rahaa, he haluavat ostaa sillä mahdollisimman paljon hyvinvointia. Ostopäätöksiin vaikuttaa voimakkaasti ostettavan palvelun tai tuotteen hinta. Verot panevat palvelut altavastaajan asemaan, koska suurin osa veroista kerätään suoraan tai epäsuorasti työtä verottamalla. Luonnonvarojen kuluttamiseen tai saastuttamiseen perustuvat verot ja valmisteverot ovat vielä pieni osa valtion verotuotosta. (Myös arvonlisävero on lähes kokonaan työn verotusta.)
Tällainen verotuspolitiikka johtaa siihen, että ihmiset suosivat tuotteita, joissa ihmistyön osuus on alhainen tai jossa työ tehdään matalapalkkamaissa. Tyypillinen esimerkki tästä on rikkinäinen paita, jota ei korjata, koska samalla hinnalla saa uuden (tai kaksi) ja jonka tilalle ostetaan halpa ulkomaalainen paita, koska kotimainen paita on kalliimpi.
Suomalaisen työttömyyden syyt ovat juuri tässä: verotuksen takia palvelualat eivät voi kilpailla teollisuuden kanssa ja suomalainen teollisuus ei voi kilpailla ulkomaisen kanssa. Kun kyse on ylellisyyksistä, palvelualat ovat minkä tahansa valtion työllisyyden kannalta parempi ratkaisu, koska palveluiden tuotantoa ei voi siirtää ulkomaille toisin kuin teollisuustuotantoa.
Vihreä verouudistus on yllä esitettyyn verotuksen ongelmaan parempi ratkaisu kuin yleiset veronalennukset, joita suuret puolueet ajavat. Yleiset veroalennukset toki tekevät palvelualoista houkuttelevampia ja parantavat suomalaisen teollisuuden kilpailukykyä, mutta ne eivät edistä taloudellisesti tai ekologisesti kestävää talouden rakenteiden muutosta. Sen lisäksi ne murentavat hyvinvointivaltion veropohjaa enemmän kuin taloudellinen kasvu lisää valtion verotuottoa.
Vihreä verouudistus eroaa yleisestä veroalennuksista kolmella tavalla.
- Se edistää voimakkaammin talouden rakennemuutosta ja palvelualojen kehittymistä, mikä luo lisää suomalaisia työpaikkoja
- Luonnon kuluttamiseen perustuvan verotuksen kiristäminen korvaa työn verotuksen alentumisen, jolloin hyvinvointivaltiota ei tarvitse purkaa
- Luonnon kuluttamiseen perustuva verotus vähentää ympäristöhaittoja, mikä on välttämätöntä elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi.
Vihreä verouudistus ei ole vihamielinen teollisuudelle. Siitä on haittaa vain keskimääristä enemmän saastuttavalle mutta vähän työllistävälle teollisuudelle mutta hyötyä paljon työllistävälle ja vähän saastuttavalle teollisuudelle. Tällaistakin teollisuutta Suomessa on, vaikka sen elinehdot ovat karut. Parhaana esimerkkinä tästä on Nokia, mutta myös viihdeteollisuus ja lääketeollisuus voisivat olla huomattavasti merkittävämpiä työllistäjiä. Eikä pidä unohtaa edellisen kappaleen opetusta: on hyvin pitkälle yhdentekevää tai jopa harhaanjohtavaa pohtia, mille talouden sektorille jokin työ kuuluu.
Edellä esitetyn lisäksi vihreää verouudistusta kohtaa esitetään kahta kritiikkiä. Ensimmäinen on, että vihreä verouudistus suosii hyvätuloisia, minkä olen kumonnut kirjoituksessani "Vihreä verouudistus on tasa-arvoinen". Toinen kritiikki on, että saastuttamisen verotus vähentää saastuttamista, jolloin valtion kirstuun ei kerry enempää rahaa. Tätä harhakäsitystä käsittelen myöhemmin toisessa kirjoituksessani.
Vienti ja tuonti
Talouden rakennemuutos on täysin vaivaton asia, kun asiaa tarkastellaan maailmanlaajuisesti. Pienemmällä alueella, kuten Suomessa, täytyy pitää huolta myös viennin ja tuonnin tasapainosta. Vihreää verouudistusta pidetään uhkana, koska sen nähdään haittaavan vientiä. Onko meillä kuitenkaan syytä huoleen?
Omasta mielestäni vastaus on selvästi "ei".
- Vihreä verouudistus ei ole vihamielinen vientiteollisuudelle. Se heikentää vain paljon energiaa kuluttavien mutta heikosti työllistävien alojen asemaa. Esimerkiksi Nokia, Tietoenator, Ville Valo ja Sumea hyötyvät vihreästä verouudistuksesta
- Palveluiden ja työvoimavaltaisen teollisuuden tuotteita voidaan viedä ja niiden vienti voi lisääntyä.
- Talouden vihreä rakenneuudistus vähentää myös tuontia, kun ihmisten kulutustottumukset siirtyvät kohti kotimaista palvelutuotantoa2.
- Suomen vaihtotase on tällä hetkellä 8 miljardia ylijäämäinen. Meillä on varaa alkaa huolehtia enemmän työllisyydestä ja vähemmän teollisuuden kilpailukyvystä. Meillä ei välttämättä ole varaa tehdä päinvastoin hyvinvointiyhteiskuntaa menettämättä.
Epilogi: Turhaa työtä
Vaikka välillä tuntuu siltä, että ihmiset elävät tehdäkseen töitä, pitäisi tilanteen kuitenkin olla päinvastainen. Mitä tahansa työtä ei kannata tehdä millä tahansa ehdoilla, koska vapaa-aikakin on arvokasta. Itse asiassa vapaa-aika on vaurauden mittari. Mitä enemmän meillä on aikaa tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään, sitä vauraampia olemme. Jotta kirjoitukseni työstä ja vauraudesta olisi kokonainen, pitää sen mielestäni käsitellä myös turhaa työtä.
Ajatusleikkinä voimme kuvitella yhteiskunnan, jossa on riittävästi ruokaa, juomaa, terveyttä ja suojaa ikävältä säältä ja jossa kaiken tämän hyvän tuottamiseen tarvitaan kymmenen prosenttia väestöstä. Tästä tilanteesta voidaan luoda ainakin seuraavat kolme maailmaa:
- 10 % ihmisistä tekee kaiken työn ja jakavat kaiken hyvän kaikkien kanssa tasaisesti. Loput viettävät aikansa vapaa-valintaisesti.
- 100 % ihmisistä tekee kaiken työn, mutta työpäivät ovat hyvin lyhyitä ja kaikilla on runsaasti vapaa-aikaa.
- 10 % ihmisistä tekee kaiken edellä mainitun työn ja jakavat sen hedelmät muille erilaisia palveluksia vastaan.
Ensimmäinen maailma ei voi olla sekä reilu että uskottava, toinen maailma tuntuu hyvin mukavalta ja kolmas maailma on se, missä nyt elämme. Miksi emme elä toisessa maailmassa vaan kolmannessa? Jokainen voi keksiä itselleen mieluisan selityksen, mutta kun toinen maailma on hyvä ja riittävä, voi kolmannesta maailmasta sanoa, että 90% sen työstä on jotain muuta kuin välttämätöntä, kenties jopa turhaa.
Tavallaan nykyinen tilanteemme työttömyyksineen ja Kiina-ilmiöineen voidaan ymmärtää siirtymäksi ensimmäisestä maailmasta kolmanteen. Suomen bruttokansantuote on nyt suurempi kuin vuonna 1990, mutta köyhyyttä ja pahoinvointia on enemmän. Köyhyyteen ja pahoinvointiin voitaisiin vastata veroja korottamalla - pieni osa ihmisistä tekisi työn ja kaikki eläisivät mukavasti (maailma 1). Sattuneesta syystä tällaista yhteiskuntaa on vaikeaa pitää yllä ja siksi meidän pitää hyväksyä, että vaurauden jakamiseen vähemmän tärkeä työ on parempi keino kuin verotus.
Turhan työn lisääminen sekä lisää että vähentää hyvinvointia. Toisaala se vähentää vapaa-aikaa, joka on vaurauden puhtain muoto. Toisaalta se jakaa taakkaa kahta töitä tekevien ylistressaantuneiden kotiäitien (palkkatyö ja kotityö) ja työttömien välillä niin, että molemmat ovat tyytyväisiä.
1. Teollistumisen alkuaikoina monien ihmisten työolot saattoivat heikentyä, kun he siirtyivät maanviljelystä teollisuuteen (vaikka toisaalta moni oli entinen maaorja). Tilanteen huonontuminen johtui vain epäsuorasti maatalouden tehokkuuden lisääntymisestä. Suora syy oli uusien valtarakenteiden syntyminen, johon vasta myöhemmin syntynyt ammattiyhdistysliike toi parannuksen.
2. Halpojen tuontitavaroiden kysyntään vaikuttaa kaksi asiaa. Ensiksi myös tuontitavaroiden hintaan voidaan vaikuttaa vihreällä verouudistuksella (esim. jäteverot) tai tuottajan kierrätysvastuulla, kuten elektroniikkakaupassa. Toiseksi vaikka tuontitavaroiden hinta pysyisi absoluuttisesti samana, niistä tulisi suhteellisesta kalliimpia kotimaisiin palveluihin verrattuna.