Ensimmäisessä vaalilain uudistamista koskevassa kirjoituksessa käsittelin sitä, miksi uudistus on tehtävä. Tässä esitän, miten sen voisi toteuttaa. Eduskuntavaalien tuloksen tulisi jakaa paikat suhteellisesti sekä puolueen kannatuksen mukaan että vaalipiirien asukasluvun mukaan. Kumpi tahansa on helppoa toteuttaa, mutta molempien toteuttaminen samanaikaisesti on vaikeampaa. Samaan aikaa pitäisi paikat jakaa niin, että puolueen sisällä ne jakautuvat mielekkäällä tavalla. Paitsi että kaikkien tavoitteiden toteuttaminen on vaikeaa, vaikeaa on myös luoda sellainen toteutus, joka on peruskoululaisen ymmärrettävissä. En väitä, että tässä esittämäni menetelmä (Lintulan menetelmä) on paras mahdollinen, mutta se on ainakin hyvin yksinkertainen.
Ensimmäinen vaihe on jakaa paikat vaalipiireittäin. Tähän käytetään nykyään Hare-Niemeyerin eli suurimman jakojäännöksen menetelmää. Koska menetelmä kohtelee pieniä ja suuria vaalipiirejä tasa-arvoisesti, se on myös minun mallissani jaon pohjana.
Toinen vaihe on jakaa paikat puolueittain. Suomessa käytetään vaaleissa D’Hondtin menetelmää. Muita menetelmiä ovat Sainte-Laguë ja edellä mainittu Hare-Niemeyer. Väitetään, että ensimmäinen näistä kolmesta suosii suuria puolueita ja viimeinen on tasapuolisin, mutta minusta nämä ovat määrittelykysymyksiä. Käytännössä ei ole juuri merkitystä, mitä menetelmää käytetään, sillä esimerkiksi vuoden 2007 vaalien äänien mukaan laskettuna jokainen menetelmä tuottaa täysin saman paikkajaon. Siitä syystä en tässä ota kantaa, mitä menetelmää tässä vaiheessa tulisi käyttää.
Lopuksi tullaan vaiheeseen, jossa määritellään, mistä piiristä kukin puolue saa kansanedustajansa. Lintulan menetelmässä jokaiselle ehdokkaalle lasketaan vertausluku samoin kuin nykyäänkin. Toisin sanoen jokaisessa vaalipiirissä puolueen eniten ääniä saanut ehdokas saa vertausluvukseen puolueen koko äänimäärän kyseisessä piirissä. Toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas saa puolet äänimäärästä, kolmas ehdokas kolmanneksen ja niin edelleen.
Kun jokaiselle ehdokkaalle on laskettu vertausluku, koko Suomen (pl. Ahvenanmaa) ehdokkaat pannaan järjestykseen vertauslukunsa mukaan. Tämän jälkeen valitaan eduskuntaan ehdokkaita vertauslukujen järjestyksessä. Tätä jatketaan niin kauan kunnes ensimmäisellä puolueella tai ensimmäisessä vaalipiirissä tulee kiintiö täyteen. Todennäköisimmin käy niin, että suurimmasta vaalipiiristä eli Uudeltamaalta ovat kaikki ehdokkaat tulleet valittua ensimmäisen noin 170 ehdokkaan jälkeen. Kun ensimmäinen kiintiö on täyttynyt, vertausluvun mukaan järjestettyä ehdokaslistaa jatketaan niin, että hypätään yli eli jätetään valitsematta ehdokkaita sellaisesta vaalipiiristä tai puolueesta, jonka kiintiö on täynnä. Tätä jatketaan kunnes kaikki paikat on jaettu.
Kun vaalituloksen laskutavan pystyy esittelemään yhdessä blogipostauksessa, sen täytyy olla yksinkertainen.
Lintulan menetelmällä on eräs mielenkiintoinen seuraus. Siinä suurimpien vaalipiirien kiintiöt tulevat täyteen keskimäärin aikaisemmin kuin pienten piirien. Toisaalta pienten puolueiden kiintiöt tulevat täyteen keskimäärin myöhemmin kuin suurten puolueiden. Tämä johtaa siihen, että pienet puolueet saavat tasauspaikkoja pienistäkin piireistä. Vuoden 2007 eduskuntavaalien simulaatiossa Perussuomalaiset saivat tasauspaikan Pohjois-Karjalasta noin 2500 äänellä ja Vihreät Pohjois-Savosta noin 5000 äänellä. Esittelemäni menetelmä kannustaa siis äänestämään pienempiä puolueita myös pienissä vaalipiireissä eivätkä tasauspaikat aina valu suuriin etelän piireihin.
Alla on taulukko siitä, miten paikat jakautuisivat kuvaamallani menetelmällä vuoden 2007 tuloksilla.
“Väitetään, että [d'Hondtin menetelmä] suosii suuria puolueita … mutta minusta nämä ovat määrittelykysymyksiä.”
Ei se ole pelkkä väite. On matemaattinen fakta, että d’Hondtin järjestelmällä on taipumus antaa suurille puolueille isompi osuus paikoista kuin on niiden osuus äänistä. Ks.
Tietysti on määrittelykysymys, millä nimellä tätä suhteellisuudesta poikkeamista kutsuu (”suosimiseksi” vai joksikin muuksi). Mutta poikkeaman olemassaolo on fakta.