Samuli Lintula

Ruotsalainen ISAF-yhdysupseeri merkitsee afgaaninaisen käden, jotta tämä saisi sairaanhoitoa MEDCAPilta.

Muun muassa vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki ja Annika Lapintie ovat sanoneet, että Suomi sotii Afganistanissa ja että Suomen joukot tulisi vetää pois maasta. Ulkoministeri Alexander Stubb on väittänyt, että Suomi ei sodi, koska Suomi ei hyökkää. Stubbin perustelu ontuu, vasemmistoliiton johtopäätös hirvittää.

On hyvin perusteltua sanoa, että Afganistanissa käydään sisällissotaa, jossa toisella puolella on Afganistanin hallitus YK:n mandaatin saaneiden kansainvälisten joukkojen tukemana ja toisella puolella Talibanin joukot. Vuodesta 2006 Taliban on vahvistunut ja samalla sen tekemät ihmisoikeusrikokset ovat lisääntyneet ja raaistuneet. Talibanin joukot ovat tarkoituksellisesti murhanneet satoja siviilejä muun muassa asettamalla räjähteitä tyttökouluihin. Se on uhannut tappaa tai pahoinpidellä niitä afganistanilaisia, jotka äänestävät vaaleissa. Tähän kaikkeen vasemmistoliiton vastaus näyttää olevan: “Annetaan niiden.”

Afganistanin hallitus tarvitsee tuekseen ulkomaista sotilasapua voidakseen pitää yllä järjestystä. Hamid Karzain hallinto ei ole sekään ihmisoikeuksien airut, mutta vain yleisten ja yhtäläisten vaalien sekä oikeusvaltion periaatteiden noudattamisen kautta on mahdollista, että ihmisoikeustilanne Afganistanissa paranee.

Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtumassa mitään merkittäviä muutoksia. On yhä YK, EU, WTO ja muut kansainväliset liittoumat, joissa Suomi toimii. Suomi myös toimii niissä samoin linjauksin kuin tähän asti. On hyvä, että suorasanaisesti mainitaan Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen tukeminen.

Vihreä kädenjälki tuntuu olevan siinä, että siviilikriisinhallinen merkitys korostuu. Pekka Haaviston YK-kokemus ja Johanna Sumuvuoren rauhanasian tuntemus ovat varmasti olleet valttia tämän inhimillisen ulkopolitiikan korostamisessa.

Kehitysyhteistyörahoista todetaan, että mennään kohti YK:ssa asetettua 0,7 prosentin tavoitetta. Tämä on pettymys monelle vihreälle, koska tarkoitukseen ei ole varattu niin paljon rahaa, että 0,7 prosenttia saavutettaisiin tai päästäisiin edes lähelle. Tämän kanssa joudumme elämään, mutta joka talousarviossa jaetaan myös rahaa, jonka kohteita ei ole vielä valittu. Siksi myös aktiivista vaikuttamista tarvitaan.

Nato-puheet ovat Suomessa kummallisia, niin myös hallitusohjelmassa. “Säilyttää mahdollisuuden hakea Naton jäsenyyttä” – miten sen voisi ulkopolitiikassaan suvereeni valtio menettää? Kirjaus on vain sanahelinää, mutta se antaa aihetta hauskoille ajatusleikeille, ja keksinkin yhden keinon tuon mahdollisuuden menettämiseen: jos Suomi liittyy Naton jäseneksi, Suomi ei voi enää hakea Naton jäsenyyttä. Loogisesti voi siis päätellä, että hallitusohjelman linjauksen mukaan Suomi ei tule liittymään Natoon.

Kaiken kaikkiaan ulkoministerin salkku on aika kevyt eikä painava niin kuin usein uutisoidaan. Ulkopolitiikalla oli toki suuri merkitys Kekkosen-Brežnevin aikaan 1970-luvulla, ja sinne Suomen ulkopolitiikka tuntuu jämähtäneen.