Archive for the ‘Julkinen talous’ Category

Terveydenhuollon tilaaja-tuottajamalli

Saturday, February 27th, 2010

”Tilaaja-tuottajamalli on uudenlainen tapa tuottaa palveluita ja samalla selkiinnyttää politiikan ja hallinnon välisiä suhteita. Oleellista on se, että tilaajaorganisaatio ja palvelujen tuottajayksiköt erotetaan toisistaan.”

Julkisen sektorin tilaaja-tuottajamallissa yksi taho (tilaaja) keskittyy päättämään, mitä palveluita tuotetaan. Tämä taho on demokraattisesti valittu ja sen linjauksien on tarkoitus vastata sitä, mitä ihmiset ovat vaaleissa tahtoneet. Toinen taho (tuottaja) keskittyy siihen, että se, mitä halutaan, toteutetaan ammattitaitoisesti, laadukkaasti ja tuhlailematta.

Kunnallispolitiikassa puhutaan tilaaja-tuottajamallista muun muassa terveydenhuollon yhteydessä. Esimerkiksi Tampereella on tehty jako tilaajalautakuntiin (”toimintakykyä ja terveyttä edistävät palvelut”, ”ikäihmisten palvelut”) ja tuottajalautakuntiin (”erikoissairaanhoito”, ”suun terveydenhuolto” jne.) Raisiossa terveyspalveluiden tilaajana toimivat kaupunginvaltuusto ja  hallitus, tuottajina lautakunnat.

Tosiasiassa terveydenhuollon tilaaja-tuottajamalli on valtakunnallinen, maakunnallinen ja kunnallinen sekä paljon monimutkaisempi kuin yleensä ajatellaan.

Terveydenhuollon ylin tilaaja on eduskunta. Eduskunta säätää lait, joiden perusteella ihmisille on tarjottava hoitoa. Eduskunnan näkökulmasta kunnat ovat tuottajia, joiden asemasta on säädetty kansanterveyslaissa: ”Kunnan on pidettävä huolta kansanterveystyöstä sen mukaan kuin tässä laissa tai muutoin säädetään tai määrätään. Kunnat voivat yhdessä huolehtia kansanterveystyöstä perustamalla tätä tehtävää varten kuntayhtymän. Kunta voi toisen kunnan kanssa sopia myös siitä, että tämä hoitaa osan kansanterveystyön toiminnoista.”

Kansanterveyslain näkökulmasta kunta on tuottaja, vaikka kunnissa ajatellaan mielellään toisin. Etenkin kunnanvaltuutetut haluavat nähdä itsensä tilaajina, jotka voivat tehdä päätöksiä siitä, mitä palveluita kuntalaiset nauttivat. Tämä on suuri poliittinen itsepetos. Kunnissa ei todellisuudessa pohdita terveydenhuollon raameja, vaan sen fiksua järjestämistä. Kunnallispoliittisesti kuumia kysymyksiä liittyvätkin organisointiin, kuten terveyskeskusverkkoon.

Tilaaja-valtio ja tuottaja-kunta on vain yksi asetelma terveydenhuollon tilaaja-tuottajamallissa. Järjestelmään kuuluvat myös sairaanhoitopiirit ja erityisvastuualueet. Sairaanhoitopiirien tehtävä on vastata erikoissairaanhoidosta ja jokaisen kunnan on kuuluttava johonkin sairaanhoitopiiriin. Erityisvastuualueet vastaavat erityistason sairaanhoidon järjestämisestä. Ne koostuvat sairaanhoitopiireistä ja jokaisella erityisvastuualueella on yliopistollinen keskussairaala, jossa erityistason hoito annetaan. Sairaanhoitopiirejä on kaksikymmentä ja erityisvastuualueita viisi.

Sairaanhoitopiirien näkökulmasta valtio on tilaaja, joka edellyttää, että kuntien asukkaiden on saatava erikoissairaanhoitoa. Myös kunnat ovat sairaanhoitopiirien tilaajia. Kunnat voivat nimittäin päättää itse järjestää erikoissairaanhoitoa ja tilata sairaanhoitopiiriltä vastaavia palveluita vähemmän. Vaikka kunta on tältä osin tilaaja, kyse on kuitenkin ennen kaikkea organisointikysymyksestä, ei palveluiden laajuuden määrittämisestä.

Erityisvastuualueiden tilaajia ovat sekä valtio että kunkin erityisvastuualueen sairaanhoitopiirit. Valtio on sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella keskittänyt jotkin hoidot tiettyihin erityisvastuualueisiin. Lisäksi sairaanhoitopiirien on kullakin erityisvastuualueella sovittava, mitkä erityissairaanhoidon palvelut keskitetään.

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, kuvaan astuvat myös kuntayhtymät. Kunta voi siirtää kansanterveyslain mukaiset velvoitteensa kuntayhtymälle. Tällöin kunta tilaa perusterveydenhoidon kuntayhtymältä ja erikoissairaanhoidon sairaanhoitopiiriltä. Tällaisia kuntia, jotka hoitavat koko terveydenhuoltonsa ikään kuin alihankintana, on hyvin paljon. Mikä ei ole ihme maassa, jossa kunnan keskikoko (mediaani) on alle 6 000 asukasta.

Suomen terveydenhuollon tilaaja-tuottajamalli on siis kokonaisuudessa oheisen kuvan mukainen, joka on vieläpä yksinkertaistettu versio todellisuudesta. Siitä puuttuvat yksityisille ulkoistettu terveydenhuolto (kuten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö), yksityinen terveydenhoito ja työterveyshuolto. Tästä kuviosta puuttuvat myös sosiaalipalvelut, joiden pitäisi pelata tehokkaasti yhteen terveydenhuollon palveluiden kanssa.

Vaaleanturkoosi kuvaa tilaajia, vaaleankeltainen tuottajia. Kunnilla ja sairaanhoitopiireillä on molemmat roolit. Katkoviivalla merkityt nuolet ja laatikot kuvaavat tilannetta, jossa kunta on siirtänyt terveydenhuoltoa kuntayhtymälle. Lyhenteet: ky = kuntayhtymä; shp = sairaanhoitopiiri; erva = erityisvastuualue.

Sekä tilaajien että tuottajien moninaisuus aiheuttaa järjestelmään ongelmia toimintaan ja rahoitukseen. Ei ole mitenkään tavatonta, että säästöt yhdessä organisaatioissa johtavat lisäkustannuksiin toisessa. Erityinen ongelma on demokratia: kansa valitsee vaaleilla vain eduskunnan ja kunnanvaltuuston, mutta siitä eteenpäin vastuu hukkuu monipolvisiin organisaatiomalleihin.

Suomen terveydenhuoltojärjestelmä kaipaa kovasti yksinkertaistamista.

Eettisestä sijoittamisesta

Wednesday, February 3rd, 2010

Samassa kokouksessa, jossa käsiteltiin Turun apulaiskaupunginjohtajan Tero Hirvilammen asemaa, kaupunginhallitus käsitteli myös kaupungin rahoitus- ja sijoitusperiaatteita. Periaatteilla on kaksi ulottuvuutta: mikä on taloudellisesti viisasta rahoitustoimintaa ja millainen sijoittaminen on moraalista. Kaupunginhallituksessa kysyin molemmista aiheista, mutta kerron nyt vain eettisestä sijoittamisesta.

Eettisen pohdinnan perusteluksi on sanottu, että sijoituskohteen toimiala tai toimintatavat eivät voi olla ristiriidassa kunnan yhteiskunnallisten velvoitteiden ja periaatteiden kanssa. Ohje on, että ristiriitatilanteessa eettiset arvot ylittävät taloudelliset arvot ja lyhyen aikavälin tuottotavoitteet ovat alisteisia kestävän kehityksen tavoitteille, kuten kuuluukin.

Erityisesti ohjeessa vaaditaan välttämään sellaisia yksittäisiä yrityksiä, liikkeellelaskijoita tai maita, jotka eivät kunnioita YK:n määrittelemiä ihmis- ja perusoikeuksia tai jotka toimivat vastuuttomasti ympäristöä vahingoittavalla tavalla. Periaate on oikea. Vihreiden esityksestä kaupunginhallitus lisäsi, että sijoituskohteiden on noudatettava YK:n määrittelemien oikeuksien lisäksi kansainvälisen työjärjestön, ILO:n, määrittelemiä oikeuksia.

Vasemmistoliiton edustajat tekivät myös ehdotuksen, jonka mukaan sijoittaminen indeksiosuusrahastoihin kiellettäisiin, koska heidän mukaan silloin ei voi tietää, miten eettisesti rahat on sijoitettu. Huolenaihe oli oikea, mutta edustajien tieto osittain väärä, koska he eivät olleet tietoisia esimerkiksi uusiutuvan energian indeksiosuusrahastoista. Johdonmukaisuuden vuoksi heidän olisi pitänyt esittää myös rahasto-osuuksiin sijoittamisen kieltämistä, mitä he eivät tehneet. Tilanne antaa mielestäni hyvän kuvan vasemmistoliitosta talousasioiden hoitajana: hyviä tavoitteita on, mutta ei osaamista, jolla niihin pääsisi.

Eettinen sijoittaminen herättää myös pari vaikeaa kysymyksiä kieltojen rajoista.

Ensinäkin olen sitä mieltä, että osakesijoittamisen suhde yritystoimintaan on sama kuin vakioveikkauksen suhde jalkapalloon. Sekä osakesijoittaminen että veikkaaminenkin perustuvat menneisyyden analysointiin ja tulevaisuuden arvaamiseen, eikä kumpikaan ei vaikuta reaalimaailmaan.

Usein kuvitellaan, että osakkeen hinnalla on vaikutusta yritystoimintaan, mutta vaikutus kulkee lähinnä päinvastaiseen suuntaan. Osakkeen hinta ja yrityksen toiminta liittyvät toisiinsa, mutta jälkimmäinen vaikuttaa edelliseen. On toki totta, että osakkeiden kysynnän lisääntyminen saattaa johtaa osakkeiden hinnan nousuun, mutta yritys ei – harvinaisia osakeanteja lukuun ottamatta – saa mitään siivua osakkeiden hinnasta.

Kun osakkeiden kysynnän ja yrityksen toiminnan välinen yhteys on niin heikko, mitä itua on boikotoida väärin toimivien yritysten osakkeita?

Toiseksi ihmettelen tiettyjä rajauksia, joita moraalin nimissä tehdään. Turun kaupunginhallituksen käsittelemien periaatteiden mukaan ”kaupunki ei tee suoria sijoituksia ase-, tupakka-, pornografia- tai alkoholiliiketoimintaa harjoittaviin toimialoihin tai yrityksiin.”

Sen estämättä, mitä aiemmin kirjoitin, ymmärrän aseyritykset. Ylevistä julistuksista huolimatta jopa arvostetut sotilastarvikeyritykset, myös Suomessa, vievät aseita maihin, joissa niitä saatetaan käyttää siviiliväestöä vastaan. Ymmärrän tupakkayritykset, koska ne pyrkivät lisäämään tupakointia välittämättä terveyshaitoista ja kuolemista, joita tupakoinnista aiheutuu. Tupakkatuotteiden myynti on toki laillista, mutta se, miten tupakkayritykset pyrkivät moraalittomasti lisäämään tupakointia kehitysmaissa, on pöyristyttävää.

En ymmärrä, miksi pornografia- ja alkoholiala ovat kieltolistalla. Alkoholin myyntiä rajoitetaan monin tavoin, mutta valtio kokee hyväksi myydä alkoholia kaikille yli 18-vuotiaille. Pornografian kieltämistä en muista minkään merkittävän tahon esittäneen ja onpa jopa Sexpo-säätiön puheenjohtaja todennut, että pornon katsominen ei vahingoita ketään.

Arvonlisävero

Saturday, November 7th, 2009
Ensi vuonna yleinen arvonlisäverokanta nousee 23 prosenttiin.

Ensi vuonna yleinen arvonlisäverokanta nousee 23 prosenttiin.

Arvonlisävero on merkittävä tulonlähde julkiselle sektorille, ja sen vaikutus sekä hintoihin että yrittäjän saamaan tuloon on niin merkittävä, että arvonlisäveroa alentamalla halutaan usein edistää yhtä sun toista ympäristölle hyvää asiaa. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että arvonlisävero kohdistuu yritysten tuottamaan arvonlisään eli palkkoihin, voittoon ja lainan korkoihin. Arvonlisävero kohdistuu asioihin, jotka eivät suoranaisesti tuota ympäristöhaittaa, vaikka ALV:stä puhutaan usein paheellista tuhlaamista suitsivana kulutusverona.

Jos arvonlisäveron muutoksella halutaan tehdä ympäristöpolitiikkaa, on aivan yhtä perusteltua alentaa työvoimaintensiivisen ja energiaintensiivisen tuotteen arvonlisäveroa, koska molemmissa tuotteissa veroale kohdistuu tuotteen ympäristöystävälliseen komponenttiin. Tuotteessa, jossa ympäristöystävällinen komponentti on pienempi, veronalennuksen vaikutus on toki myös pienempi.

Arvonlisävero tarkoituksena tulisi ennen kaikkea nähdä varojen keräämisenä valtion ”pohjattomaan kassaan” ja sellainen se käytännössä onkin. Arvonlisäveron tuotoilla rahoitetaan suuri osa julkisen sektorin palveluista. Vuonna 2010 arvonlisäveron arvioidaan tuottavan valtiolle kolme miljardia euroa enemmän kuin palkansaajien ansio- ja pääomatuloverot, yritysten yhteisövero, korkotulojen lähdevero sekä perintö- ja lahjavero yhteensä! Arvonlisäveron alentaminen paitsi syö tätä veropohjaa, on myös hyvin epätarkka ympäristöohjauksen instrumentti. Tuotteen ulkoisesta muodosta pystyy huonosti päättelemään, kuinka ympäristöystävällinen se on. Kaikki palvelutkaan eivät suinkaan ole erityisen energiapihejä.

Ongelmallinen olisi myös sellainen tilanne, jossa fyysinen tuote ja immateriaalinen palvelu myydään samassa paketissa. Jos arvonlisäveroon yritetään tehdä ympäristöporrastuksia, jatkossa esimerkiksi kannettavan tietokoneen voisi saada alihintaan (korkeampi verokanta) ja siihen liittyvän tukipalvelun ylihintaan (alempi verokanta). Tai virustorjuntaohjelman voisi ostaa netistä pelkkänä tiedostona (immateriaalinen ja alhainen vero) ja “kaupan päälle” saisi ohjelman CD-levyllä (materiaalinen ja korkeampi vero). Jo nykyiset arvonlisäveron porrastukset aiheuttavat hiuksia harmaannuttavaa byrokratiaa, jota ei kannata lisätä, kun veron osumatarkkuuskin jättää toivomisen varaa.

Ympäristöä säästävän talouden edistäminen on oikea tavoite. Se tulee kuitenkin toteuttaa sellaisilla veroilla, joilla on täsmällisempi ohjausvaikutus. Kun halutaan vähentää energiankulutusta, on korotettava energiaverotusta. Kun halutaan vähentää materiaalin käyttöä ja edistää kierrätystä, on nostettava jäteveroa ja saatava lopultakin yksityiset kaatopaikat jäteveron piiriin. Kun halutaan parantaa työllisyyttä, on alennettava työn verotusta tai työn sivukuluja. Näiden muutosten yhdistelmä on oikea vihreä verouudistus.

Kunnallisvero ja kuntien autonomia

Sunday, October 18th, 2009
KA: Kuntien keskimääräiset menot. NYK: Valtionosuuksien keskiarvo nykyään. A ja B: Kaksi eri esitystä valtionosuuksien tulevaksi tasoksi.

KA: Kuntien keskimääräiset menot. NYK: Valtionosuuksien keskiarvo nykyään. A ja B: Kaksi eri esitystä valtionosuuksien tulevaksi tasoksi (ks. alempana). Kuvio on suuntaa-antava.

Kunnallisen veronkannon keskeinen peruste on kuntien itsehallinto. Verotuksen siirron kunnilta valtiolle katsotaan loukkaavan perustuslaissa säädettyä kuntalaisten itsehallintoa. Tätä väitettä on kuteinkin tarkasteltava kriittisesti verrattuna kuntien oikeuteen päättää omista menoistaan.

Kuntien menoissa on eroa mm. työttömyydestä ja vanhusten määrästä johtuen, mutta tämä otetaan huomioon valtionosuuksissa. Erot voidaan ottaa huomioon myös, kun tilastoidaan kuntien menoja. Näin saadaan selville tarvevakioidut kustannukset, joissa on yhä eroja kuntien välillä. Viereinen kuvio kuvaa skemaattisesti kuntien tarvevakioitujen menojen eroja. Erot johtuvat kuntien välisistä tehokkuuseroista ja erilaisista panostuksista palveluihin.

Kuntien menoista suurin osa on lakisääteisiä. Kuntien on järjestettävä opetusta, terveydenhoitoa ja vanhuspalveluita. Kuntien nettomenoista noin yksi kolmasosa katetaan valtionosuuksilla ja kaksi kolmasosaa veroilla. Erot keskimääräisissä veronalaisissa tuloissa ovat kuntien välillä moninkertaiset. Kauniaislaiset saisivat kerättyä tarpeelliset verotulonsa hyvin monta kertaa pienemmällä veroprosentilla kuin rautavaaralaiset, jos kuntien verotuloja ei tasattaisi voimakkaasti rikkaimmilta köyhemmille. Tasauksesta huolimatta rikkaimpien kuntien veroprosentti on 16 paikkeilla ja köyhien kuntien yli 20, eikä kyse ole siitä, että korkeamman veroprosentin kunnassa on paremmat palvelut (päinvastoin!) tai huonompi tehokkuus.

Jotta kunnallisverot voisi perustella kuntien autonomialla, veroja tulisi käyttää vain menoihin, joista kunta voi vapaasti päättää. Tämä tarkoittaa menoja, joista kunta voi luopua tai joissa kunta pystyy toimimaan tehokkaammin. Ne menot, joista valtio päättää lainsäädännöllä, tulee kattaa valtionosuuksilla. Vastaavasti kunnan muiden menojen voi katsoa olevan kokonaan kunnan vastuulla. Tällä perusteella On mahdotonta sanoa tarkkaan, miten suuria valtionosuuksien tulee olla. Tason olisi kuitenkin hyvä olla hieman halvimman kunnan kustannusten alapuolella, jotta mikään kunta ei voisi tienata valtionosuuksilla ja jotta kaikilla kunnilla olisi aina kannuste parantaa toimintaansa. Tätä tasoa kuvaa yllä olevassa kuviossa suora A.

Jos valtionosuuksien määrää lisätään, täytyy miettiä, mitä tehdään kuntien verotulojen tasausjärjestelmälle. Valtionosuudet tasoittavat kuntien välisiä eroja, samoin verontasaus. Miksi meillä pitää olla kaksi päällekkäistä keinoa samaan tarkoitukseen, vaikka se tekee systeemistä monimutkaisen. Sisäasiainministeriön neuvotteleva virkamies Rainer Alanen on kirjoittanut: “Sanotaankin, että valtionosuusjärjestelmän ymmärtää Suomessa vain kaksi henkilöä ja heistäkin toinen väärin.” Kuntien välisten erojen tasaamiseksi pitäisi olla vain yksi järjestelmä, joka takaa kohtuulliset palvelut ja kohtuulliset erot verotuksessa koko maassa: valtionosuusjärjestelmä. Tästä näkökulmasta valtionosuuksien taso ei välttämättä ole sama kuin edellä esitetty taso A, vaan se on todennäköisesti korkeampi, mitä kuviossa kuvaa suora B. Kuviossa B on lähempänä kuntien menojen keskiarvoa kuin A-tasoa, mutta todellisuudessa asia voi olla päinvastoin.

Sekä A- että B-taso edustavat sitä näkemystä, että kuntien todelliseen autonomiaan kuuluu oikeus päättää, mihin ne käyttävät verot, jotka keräävät. Tämä näkemys poikkeaa voimakkaasti nykyisestä näennäisautonomiasta, jossa kunnat käyttävät keräämänsä verot palveluihin, joista on päätetty eduskunnasta. Vaikka tämä keskeinen ajatus on A:lle ja B:lle yhteinen, kahdessa mallissa on myös eroa. A-taso perustuu siihen, että kuntien autonomiasta seuraa myös täydellinen vastuu kaikista menoista, jotka eivät ole lakisääteisiä. B-tason perusteluissa katsotaan, että kuntien tulee tarjota myös muita kuin lakisääteisiä palveluita ja valtio ottaa osittaisen vastuun siitä, että näitä lisäpalveluita järjestetään.

Kun kuntien rahoituksen painopistettä siirretään valtionosuuksiin, kyse ei ole menojen ja tulojen siirtämisestä vain kuntien ja valtion rahakirstun välillä. Kyse on myös tulonsiirrosta rikkailta köyhille. Kuten aiemmin on todettu, köyhät joutuvat nyt maksamaan korkeampaa kunnallisveroa kuin rikkaat. Valtionverotuksessa tilanne on onneksi toisin. Samalla siirtyy rahaa alueelta X alueelle Y. Tämä ei kuitenkaan ole aluepolitiikkaa vaan seurausta solidaarisesta veropolitiikasta.

Mietteitä carry back -järjestelmästä

Thursday, October 8th, 2009

Minulla on hetkellinen innostus verotuksellisiin asioihin. Innostus kumpuaa neljästä seikasta: Valtiovarainministeriö on asettanut erittäin mielenkiintoista työtä tekevän verotyöryhmän, Vihreät valmistelevat sekä veropoliittisia linjauksia että pk-yrittäjyysohjelmaa, ja Vihreät nuoret ja opiskelijat saavat kohta valmiiksi talouspoliittisen ohjelman, jota olen ollut mukana laatimassa.

Air Canada olisi viime vuosina voinut hyötyä carry back -järjestelmästä.

Air Canada olisi viime vuonna voinut hyötyä carry back -järjestelmästä.

Carry back on järjestelmä, jossa tappiolle ajautunut yritys voi saada “veronpalautusta” aikaisemmista voitoista, jotka on jo vahvistettu verotuksessa. Sitä voi pitää laajennuksena jo voimassaolevasta carry forward -järjestelmästä, jossa yritys saa vähentää aiemmin vahvistetut tappiot tulevista voitoista, jos yritys joskus voitolle vielä pääsee.

Talouskriisin vuoksi kiinnostus carry back -järjestelmää kohtaan on lisääntynyt, koska se auttaa yritystä selviämään tilapäisten kriisien yli ja saamaan rahoitusta, nyt kun pankit ovat olleet hyvin kitsaita lainaamaan rahaa. Järjestelmä on jo käytössä joissain maissa ja sen käytön arvellaan leviävän. Carry back ei ole ongelmaton. Julkisen talouden kannalta se on sekä hyvin raskas että riskialtis. Riski liittyy siihen, että yritys ei carry back -järjestelmästä huolimatta nouse enää voitolle, vaan ajautuu konkurssiin. Veronsaaja on tällöin lopullisesti menettänyt rahansa ja on turhaan tukenut yritystä. Järjestelmä on raskas, koska tällaisena kriisiaikana se tulisi kalliiksi ja jo nyt ollaan hyvin huolissaan julkisen sektorin talouden kestävyydestä.

On toisaalta makuasia, kutsuuko carry back -järjestelmää inhottavasti kalliiksi vai positiiviseen sävyyn voimakkaasti elvyttäväksi. On paras hyväksyä, että se on luonnollisesti molempia. Voimakas elvyttäminen lamassa vaatii vastapainoksi aktiivista nousukausien hillintää, mikä on usein ollut julkisen taloudenhoidon kompastuskivi. Poliitikoilla on harvoin ollut malttia rajoittaa menoja nousukaudella.

Carry back vähentää yrittämiseen liittyvää riskiä. Yrittäjyyden riskialttiudella taas on perusteltu yritysverotuksen alhaisuutta suhteessa palkkaveroon. (Alhaisuus ei tosin ole itsestään selvästi aina tosi väite, mutta siitä ehkä myöhemmin.) Kun riskit pienevät, lienee syytä korottaa yritysverotusta. Korkeammalla yritysverotuksella voidaan myös rahoittaa carry back -järjestelmän kustannuksia ja tasoittaa suhdannevaihteluita nousukaudella.

Lopuksi voi pohtia, tulisiko carry back -järjestelmän olla automaatti: aina, kun tulos painuu tappiolle, aiemmin maksettuja veroja palautetaan yritykselle? Jos nimittäin ei ole olemassa yleistä talouskriisiä, tappiollisen yrityksen pitäisi saada rahaa myös yksityisiltä rahoitusmarkkinoilta, jos sillä on jotain edellytyksiä saada toimintansa tulevaisuudessa kannattavaksi.  On vaikeaa nähdä, mitä erityistä hyötyä carry back -järjestelmästä olisi nousukaudella. Silloin, jos joskus, kannattaa rakenteellista ongelmista kärsivien yritysten kaatua nopeasti, koska hyvinä aikoina työntekijöiden on helpompaa löytää uusia töitä ja työnantajien on muutenkin vaikeaa löytää uusia työntekijöitä.

Yhteenvetona totean, että minusta tuntuu siltä, että carry back -järjestelmän käyttö tulisi rajata vain sellaisiin aikoihin, jolloin talous supistuu. Tähän hätään carry back ei enää ehdi.

Mietteitä kiinteistöverosta

Tuesday, September 29th, 2009

Kiinteistöverokeskustelussa minua on häirinnyt se, että veroa puolustetaan monin eri perusteluin, mutta nämä perustelut eivät kohtaa. Ei sinänsä kerro verosta huonoa, jos sen tueksi löytyy useita argumentteja, mutta kiinteistöveroa on vaikeaa ajaa, jos edes veron puolustajat eivät saa rivejään suoriksi.

Se, mitä alla kirjoitan, on alustavia ajatuksiani. Kaikki johtopäätökset ja faktat eivät kuitenkaan ole “omiani”. Kannustan jokaista lukemaan valtiovarainministeriön verotuksen kehittämistyöryhmälle laaditun muistion kiinteistöverotuksesta.  Sieltä löytyy taustatietoa muun muassa siitä, miten kiinteistövero vaikuttaa asumisen kustannuksiin. Tarkoitukseni on kirjoittaa lyhyesti, joten kirjoitukseen jää aukkoja. Näitä aukkoja voi myös paikata lukemalla yllä olevan muistion.

Ne, jotka ovat kannattaneet kiinteistöveroa tai sen korotusta, ovat nähneet verolla ainakin seuraavat kuusi tehtävää:

  • Katumaksun korvaaminen
  • Asumistulon verottaminen
  • Omaisuusveron korvaaminen
  • Ansiottoman arvonnousun verottaminen
  • Kuntien veropohjan laajentaminen ja vakauttaminen
  • Asumisen energiatehokkuus

Käsittelen ensin jokaista näistä kuudesta tehtävästä. Sen jälkeen käsittelen kiinteistöveron nostamista vastustavia argumentteja. Ensimmäisen argumentin mukaan kiinteistövero nostaa asumisen hintaa, mitä pidetään huonona asiana. Toinen argumentti vie ensimmäistä pidemmälle: väitetään, että asumisen hinnan nousu koettelee kovimmin pienituloisia. Lopuksi esitän lyhyet johtopäätökseni. Ohitan tässä kysymykset siitä, miten tulot jakautuvat kuntien ja valtion välillä, sekä siitä, millä aikataululla veroa tulisi korottaa, jotta se kohtelisi oikeudenmukaisesti myös nykyisten pelisääntöjen aikana omistavaan luokkaan siirtyneitä.

Katumaksun korvaaminen. Katumaksusta luovuttiin vuonna 1993, kun kiinteistöveroa alettiin periä. Katumaksun perimistä koskevan lain ongelmaksi koettiin, että kadunhoidosta saatua hyötyä oli mahdotonta jyvittää oikeudenmukaisesti niille, jotka kadunhoidosta hyötyivät. Kiinteistövero ei korvannut yksinomaan katumaksua, mutta kiinteistöveron historian vuoksi moni pitää yhä kiinteistöveron tarkoituksena kerätä rahaa katujen kunnossapitoon. Tämä näkemys olisi syytä unohtaa. Kiinteistöverolla on nykymaailmassa parempiakin tehtäviä.

Asuntotulon verottaminen. Asuntotulo on omistusasumisesta saatava taloudellinen hyöty. Tämä hyöty ilmenee yleisenä pyrkynä siirtyä vuokra-asujien luokasta omistusasujien luokkaan, koska omistusasuminen on taloudellisesti edullisempaa. (Oman saarnansa aihe on, miksi vain varakkaammilla on varaa asua edullisemmin. En käsittele sitä kysymystä enempää tässä.) Asuntotulon käsite on abstrakti, joten asuntotulon verotus ei voimassa olleessaan 1972 - 1993 saanut suurta kannatusta. Asuntotulo on kuitenkin rahan arvoinen etu, kuten Soininvaara kirjoittaa.

Jos asuntotuloa verotetaan asunnon arvon mukaisesti, on luonnollista, että verotuksessa pitää saada vähentää asunnon omistamiseen liittyvät kulut eli asuntolainan korot. Koska itse miellän asuntotulon verottamisen yhdeksi kiinteistöveron funktioksi ja kiinteistöveron korottamisen perusteeksi, en voi yhtyä vaatimuksiin siitä, että asuntolainan verovähennyksestä luovuttaisiin.

Omaisuusveron korvaaminen. Omaisuusvero on oikeastaan aika typerä vero. Ei ole tapana verottaa pankkitilillä makaavista rahoista vaan ainoastaan maksetuista koroista. Ei veroteta osakkeita vaan osinkoja. Metsääkään ei enää veroteta metsän vuoksi vaan vero peritään puun myynnistä.

Vaikka omistamisen verottaminen lähtökohtaisesti olisi typerää, asunnon omistaminen tuottaa laskennallista asuntotuloa (ks. yllä), joten sitä pitäisi verottaa. Laskennallisen tulon verotuksesta on esimerkki Alankomaiden talletus- ja sijoitusvero. Veron suuruus on 1,2 % talletusten ja sijoitusten määrästä, mikä vastaa 30 prosentin veroa 4 prosentin tuotolle.

Ansiottoman arvonnousun verotus. Ansioton arvonnousu on maan tai kiinteistön hinnan nousemista ilman, että omistaja tekee mitään asian hyväksi (kuten kunnostusta tai raivaustöitä). Arvonnousu johtuu yleisistä yhteiskunnallisista muutoksista (esim. kaupungistuminen) ja kaavoituspäätöksistä. Esimerkiksi uuden raitiotielinjan rakentaminen nostaa raiteiden varrella olevien kiinteistöjen hintoja. Tätä ansiotonta arvonnousua voidaan verottaa kiinteistöverolla. Näin voitaisiin myös rahoittaa Turun ja Tampereen suunniteltuja raitiotiehankkeita.

Kuntien veropohjan laajentaminen ja vakauttaminen. Eräs argumentti kiinteistöveron puolesta on ollut se, että kiinteistövero tuo kunnille lisää vakaita tuloja palveluiden järjestämiseen. Kiinteistöveron hyvä puoli on se, että toisin kuin tuotantoa kiinteistöjä ei voi viedä ulkomaille, joten vero ei ole altis kansainväliselle kilpailulle. Kansantaloudelle ja työllisyydelle myönteistä on, että kiinteistöverolla voidaan korvata sellaisia veroja, joiden vaikutus työllistämiselle on haitallinen.

Asumisen energiatehokkuus. Viime aikoina on nostettu keskusteluun energiatehokkuuden perusteella porrastettu kiinteistöverotus. Asuminen on yksi merkittävimmästä energiankuluttajista, joten ajatus on houkutteleva. Toisaalta sama vaikutus saadaan aikaan energiaverotuksella, joten energiatehokkuuden liittäminen kiinteistöveroon on verojärjestelmään monimutkaistava ja turha temppu.

Kiinteistöveron vaikutus asumisen hintaan. Naivin ajatuksen mukaan kiinteistövero nostaa asumisen kustannuksia tasan veron suuruuden verran. Juuri mikään vero ei toimi näin, koska tuotteiden hinta ei määräydy yksinomaan kustannuksien perusteella, vaan hinta muodostuu markkinoilla myös kysynnän mukaan. Naiville ajatukselle vastakkaisen näkemyksen mukaan asuntojen tarjonta on vakio (kiinteä), jolloin hinta määräytyy vain asukkaiden maksukyvyn mukaan. Toisin sanoen kiinteistöveron noston ajatellaan laskevan kiinteistön arvoa siten, että (vuokra-)asumisen kustannukset pysyisivät samoina. Lyhyellä aikavälillä ja tietyillä täyteen rakennetuilla alueilla tarjonta onkin vakio, mutta muualla se muuttuu hitaasti. Kiinteistöveron vaikutus on todellisuudessa jotain kahden ääripään väliltä mutta lähempänä jälkimmäistä.

Kiinteistöveron vaikutus tulo- ja varallisuuseroihin. Kun hyväksytään se, että kiinteistövero vaikuttaa asumisen hintaan, on syytä tarkastella sitä, miten vero kohdistuu eri tulo- ja varallisuusluokkiin. Kiinteistöveron korottamista puolustaneet sanovat usein, että rikkaammilla on suuremmat asunnot kalliimmilla paikoilla, joten vero ei sorsi köyhempiä. Alkuosa väitteestä on aivan totta, mutta johtopäätös ei pidä vettä. Pienituloisilla nimittäin suurempi osa kuluista menee asumiseen. Tämä ei kuitenkaan ole syy olla korottamatta kiinteistöveroa, mutta se pakottaa miettimään, miten veron epäoikeudenmukaisuus voidaan korvata muilla veroratkaisuilla tai tulonsiirroilla.

Johtopäätökseni

Pitäisikö kiinteistöveron korottaminen nähdä asumistulon verottamisena, omaisuusveron korvaamisena, ansiottoman arvonnousun verottamisena vai kuntien veropohjan laajentamisena ja vakauttamisena? Kyllä. Näitä tavoitteita ei pidä nähdä toisilleen vastakkaisina, vaan samalla veronkorotuksella voidaan saavuttaa kaikkia edellä olevia tavoitteita. Ongelmana on oikean verotason määrittäminen. Jokainen tavoite vaatisi erilaisen kiinteistöveron tason ja joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen voisi olla parempiakin keinoja. Kiinteistöveroa on kuitenkin korotettava nykyisestään, mikä onnistuu helpommin, jos argumenttimme ovat huolella valittuja.

Julkisen talouden hoidosta

Sunday, September 13th, 2009

Nelikentät pitävät sisällään suuria viisauksia, joten tässä on nelikenttä julkisen hallinnon taloudenhoidon ideologioista. Ne voidaan (riippumatta siitä onko se järkevää) tiivistää neljään vaihtoehtoon, jotka syntyvät luomalla virkkeen, jonka ensimmäinen lause on “rahaa tulee/menee niin paljon,” ja toinen lause “kuin sitä tulee/menee”. Tahdon korostaa, että syntyvät virkkeet eivät kuvaa yhtäsuuruutta vaan syytä ja seurausta. On totta kai niin, että jos rahaa tulee yhtä paljon sitä menee, sitä myös menee yhtä paljon kuin sitä tulee. Virkkeen rakenne kuitenkin osoittaa, kumpi tulee ensin, rahan tulo vai meno ja kumpi sopeutuu kumpaan.

Rahan tulon ja menon nelikenttä

Rahan tulon ja menon nelikenttä

1. Rahaa tulee niin paljon kuin sitä tulee – oikeistopopulistinen talouskatastrofi. Tämän näkemyksen mukaan tulot eivät ole niin tärkeitä, tulojen vähentäminen on. Tärkeintä on alentaa veroja ja toivoa, että tulevaisuuden talouskasvu hoitaa hommat. Ja kun ei kuitenkaan hoida niin sitten voidaan leikata menoja. Joka tapauksessa veronalennuksilla on kiva käydä vaalikampanjoita.

2. Rahaa menee niin paljon kuin sitä menee – vasemmistopopulistinen talouskatastrofi. Menot ovat kiva asia. On kivaa jakaa ihmisille rahaa. On kivaa panostaa palveluihin. On kivaa käydä vaaleihin hymistellen. Kun oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että otetaan rikkaammilta ja annetaan köyhemmiltä, niin voi aina korottaa veroja eikä tarvitse miettiä, olisiko joku omilla toimillaan voinut ansaita enemmän kuin toinen.

3. Rahaa tulee niin paljon kuin sitä menee – teknokraattinen vallankaappaus. Tämä on hyvin tavallista julkishallinnossa. Kun valvojat ovat amatöörejä ja työntekijöiden virkavastuu suojaa irtisanomisilta, virkakoneisto voi astua johtoon. Kun menoille ei voi mitään ja “ne ovat lakisääteisiä”, voi rahaa käyttää huolimattomasti ja luottaa siihen, että tulee niin paljon kuin sitä menee, koska joku sitä aina myöntää lisää.

4. Rahaa menee niin paljon kuin sitä tulee – demokraattinen byrokratia. Demokraattinen byrokratia, tai demokraattisesti johdettu byrokratia, on mielestäni vaihtoehdoista paras. Demokraattisesti päätetään tuloista ja menot sopeutetaan niihin. Päättäjien ja virkamiesten on otettava vastuu siitä, että (poikkeustilanteita lukuunottamatta) ei tarvitse ottaa velkaa. Jokainen hoitaa oman leiviskänsä ja kantaa vastuun hyvästä taloudesta ja toiminnasta.